Ajatuksia junamatkustamisesta

Tänä syksynä olen istunut junassa. Paljon.

Junassa iskee myös ajoittain jano. Siksi junissa onkin ravintola. Ravintolassa saa olutta ja oluen voi nykyään maksaa jopa Visa Electronilla.

Silti junaryyppäämistä mukavampaa on harjoittaa sosiaalisia taitoja muiden kanssamatkustajien kanssa. Määränpää on kaikilla samaan suuntaan, joten juttelemalla ei menetä mitään muuta kuin tupen suustaan. Juna on vertauskuvallisesti elämä, kuten Peter von Bagh asian eräässä kirjassaan tiivisti.

Kulttuurialan toimijan olisi syytä tuntea ihmismieli ja sen erilaisia koukeroita. Ravintolavaunussa tuntosarvet on hyvä pitää esillä, sillä tarkkaan kuunteleva oppii tai oivaltaa aina enemmän. Juttelemisen kaava menee myös jotakuinkin samalla kaavalla: Tampere-Oulu -välillä yleensä Kokkolan kohdalla jännitys tiivistyy ja kauan haudotut sanat tavoittavat kanssamatkustajan korvan. Tietysti jos samassa pöydässä on istunut Helsingistä asti, voi jo Seinäjoella tämä kliimaksi tapahtua.

Aina toimii joku kaikkia yhdistävä tekijä: nostapa seuraavalla kerralla tuoppisi ja laula Tapio Rautavaaraa. Tai sitten puhu ensi kevään vaaleista. Oikeastaan parhain ja yleisin tapa liittyy kauniiseen luontoomme. Junaikkunan takana kahtasataa paahtava metsä tarjoaa näkemyksiä jaettavaksi. Eihän sitä tiedä, jos viereisessä pöydässä joku arvostaisi taidetta. Tietysti parhain tapa on saada aikaan väittely. Tuopit ovat muovia, joten riehuminen on sikäli turhaa.

Junassa maksaa. Oluen virkaa palvelee perus-Karjala ja se on kallista. Mutta sosiaalisuus. Se ei maksa mittään! Miksi VR ei hyödynnä tätä mainostuksessaan? Sosiaalisuudesta ei tosin  peritä maksua kiskokilometrien perusteella. Sanojen hintaakaan ei mainita BBQ-kanan taikka lastenannosten välissä. Ainakaan vielä.

Aiheeseen liittyen: kannattaa ehdottomasti lukea neuvostoliittolainen romaani Moskova-Petuski.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *